Posliinille maalattu idylli
Taidemuseo Poikilon kokoelmista löytyy tunnetun keramiikkataiteilijan, Birger Kaipiaisen (1915-1988), nimetön keramiikkateos. Teoksen historiasta tiedetään sen verran, että se on liitetty kokoelmiin 1900-luvulla. Teoksen ajoitus on epävarma, mutta se muistuttaa tyylillisesti Kaipiaisen 1940-luvun teoksia. Birger Kaipiainen lukeutuu Suomen kansainvälisesti menestyneimpiin ja tunnetuimpiin keramiikkataiteilijoihin.
Runollisesta kuvamaailmasta kiinnostuneen Kaipiaisen opinnot alkoivat Ateneumin taideteollisuuskeskuskoulussa Helsingissä riisutun ja vähäeleisen funktionalismin huippuvuosina, mutta opettajiensa kannustama Birger pitäytyi omassa koristeellisessa tyylissään. Jälkikäteen hänen tuotantoaan voi hahmottaa tutkija Harri Kalhan määrittelemän neljän väljästi kronologisen tyylikauden kautta: 1940-luvun lyyrinen materialismi, 1950-luvun figuraalinen modernismi, 1960-luvun radikaali ornamentalismi sekä 1970-loppupuolen maaginen pittoreski.
Birger Kaipiainen aloitti uransa 1930-luvun loppupuolella Arabian tehtaan taideosastolla, joka tunnettiin myöhemmin vapaasta taidekäsityöstä. Valtavirrasta erottuneen taiteilijan romanttinen, lyyriseksi materialismiksi kutsuttu tyylikausi löysi yleisönsä erityisesti 1940-luvulla. Kalha määrittelee 1940-luvun teoksille ominaiseksi taidehistoriallisista viittauksista syvyyttä hakevan runollisuuden: ajanjaksona aikana syntyi erityisesti seinävateja ja laattoja, joiden aihepiirit olivat usein fantasiallisia. Kaipiaisen kehittämä omaleimainen, seinälle ripustettava ja kohoreunainen keraaminen laatta oli uutta omana aikanaan: kohoreunat muistuttavat vadin alkuperäisestä esineellisestä funktiosta, mutta muodollaan ne edustavat samalla kuvataiteelle tyypillistä kehysmäistä rajaamista.
Varhaisempien seinälaattojen sadunomaista aihepiiriä edustaa myös taidemuseo Poikilon kokoelmista löytyvä Kaipiaisen keramiikkateos. Sen viitteellisin viivoin kuvatut neljä naishahmoa viettävät kiireettömän oloisesti aikaansa eksoottisen oloisten ja väristen kasvien ja puiden ympäröiminä. Keramiikkateoksessa kuvattu kohtaus ihmisen ja luonnon välisine harmonisine yhteiseloineen ja antiikin henkeen tyyliteltyine naishahmoineen muistuttaa pastoraalia, eli paimenidylliaihetta.
Kuvataiteessa esiintyvät pastoraaliaiheet kehittyivät alun perin antiikin pastoraali- eli paimenrunoudesta, jossa luonto esitetään sopusointuisena ja miellyttävänä ympäristönä. Pastoraaliseen runouteen liittyi läheisesti arkadinen kirjallisuus, joka perustui kuvitelmaan idyllisen maalais- ja paimenelämän tyyssijasta, muinaisesta Arkadiasta. Kuvataiteen puolella antiikin taide ja arkadinen paimenrunous vaikuttivat vahvasti perinteisen italialaisen ideaali- eli ihannemaiseman kehittymiseen. Ihmisten ja eläinten sijaan kuvataiteen pastoraaleissa korostui luontoympäristön harmonia, joka viittasi kaiken katoavaisuuden ja kuoleman läsnäolon tiedostamiseen. Taidemuseo Poikilon kokoelmiin kuuluva Kaipiaisen teos liittyy aihepiiriltään luontevasti taiteilijan 1940-luvulla toteuttamiin keraamisiin laattoihin, joissa toistuivat muun muassa pastellisävyiset serenadit romanttisissa metsämaisemissa. Kaipiaista tutkinut Maria Berg nostaa esille Birgerin varhaisemman kauden yhteydet taiteen historiaan: Bergin mukaan taiteilijan 1930-luvun lopun ja 1940-luvun tuotantoa on luonnehdittu firenzeläiseksi kaudeksi.
Taidemuseo Poikilon kokoelmiin kuuluvassa Kaipiaisen keramiikkateoksessa on myös muita tyypillisiä varhaisemman kauden piirteitä, kuten kuvattujen kasvojen esittäminen profiilista. Lisäksi teos liittyy Kaipiaisen 1940-luvun teoksiin naishahmojensa kautta: naiset ja romanttiset pariskunnat ovat erityisen leimallisia Kaipiaisen lyyrisen materialismin kaudelle. Kalha kuvailee naishahmojen leijuvan aineettomien fantasioiden tavoin teoksissa kuvatuissa maisemissa. Hän näkee kyseisen sukupuolettoman ja sadunomaisen piirteen toimivan sota-ajan peilinä, ja kenties viittavan hienovaraisesti taiteilijan omaan sukupuoli-identiteettiin.
Myöhemmin 1950-luvulla taideteollisuuden luovuuden ja mielikuvituksellisten kokeilujen aika leimasi myös Kaipiaisen tuotantoa. Taiteilija siirtyi vuosikymmenen alussa kolmiulotteiseen muotokieleen, jonka myötä syntyi keramiikkapalasista tai -helmistä koottuja reliefejä, vapaana seisovia naishahmoja ja pitkiä seinäfiguureja. Ilmaisun ja työstötapojen uudistumisen myötä kriitikot maailmalla, kuten Ruotsissa, kiinnittivät huomionsa Kaipiaisen teoksiin. Diskurssitutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoista sisältöä löytyy erityisesti ruotsalaiskriitikoiden teksteistä: tämä johtuu osittain siitä, että Kaipiaisen taiteesta kirjoitettiin 1950-luvulla Ruotsissa yksityiskohtaisemmin kuin Suomessa.
Ajan värittyneistä näyttelykritiikeistä Kalha nostaa esille muun muassa Svenska Dagbladetin arvostetun kriitikon, Gotthard Johanssonin Nordiska kompaniet -gallerian näyttelyä käsittelevän tekstin vuodelta 1953. Johansson korostaa kritiikissään yllättäen sukupuolta tai sen vaikutelmaa, ja käyttää feminisoivia adjektiiveja Kaipaisen taidetta kuvaillessaan: hän kirjoittaa merkitsevästi, miten Kaipiainen kuuluu Arabian miesvahvuudeltaan väkevään – vai pitäisikö sanoa naisrikkaaseen – taiteilijajoukkoon ja jatkaa, miten taiteilija on jo aiemmin ehtinyt luoda suositun genren tarjottimista ja laatoista, joita määritteli ”siro hienostus” ja ”jokseenkin effeminoitunut ote”. Kalha painottaakin, ettei Kaipiaisen taide ollut Johanssonin silmissä yksinkertaisesti naisellista (ruots. feminin), vaan ”effeminoitunutta” (effeminerad, ransk. efféminer, veltostua tai pehmentyä, tehdä tai tulla epämiehekkääksi). Kotimaisissa aikalaiskritiikeissä toistuivat puolestaan vähemmän merkitsevät pynttäyksen, itsetyytyväisyyden ja dekadenssin eli rappion kaltaiset sanat: kuten Huvudstadsbladetin kriitikko Benedict Zilliacus vuonna 1950-luvun lopulla määritteli, oli Kaipiaisessa jotain ”hieman turmeltunutta”.
Kaipiainen ei koskaan puhunut julkisesti yksityiselämästään. Aikalaiskertomukset vahvistavat kuitenkin Kaipiaisen olleen vähintäänkin biseksuaali, joten taiteilijan seksuaalinen identiteetti oli pidettävä salaisuutena. Salonkikelposuutta julkisuudessa lisäsi Kaipiaisen suhde ja avioituminen ekonomi Margit (Maggi) Halosen (1918-1966) kanssa, johon hän oli tutustunut 1950-luvulla ystävänsä Armi Ratian kautta. Aikalaiskertomusten mukaan Kaipiaisen ja Halosen välit olivat läheiset, vaikka aistillista rakkaussuhdetta ei ilmeisesti ollut. Kaipiainen oli jo ylittänyt keski-iän rajapyykin siinä vaiheessa kuin homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971. Vasta vuonna 1981, seitsemän vuotta ennen taiteilijan kuolemaa, lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi. Kaipiaisen aikoinaan ihmetystä, ihastusta ja epäluuloakin herättäneet teokset voidaan siis määritellä, Kalhan sanoin, pitkälti piilossa olleen queerin identiteetin ilmaisuksi.
Kirjoittaja on Kouvolan taidemuseo Poikilon amanuenssi Mira Arkko
Lähteinä käytetty seuraavia julkaisuja ja artikkeleita:
Berg, Maria, 1986. Kaipiainen. Otava, Keuruu.
Kalha, Harri, 2013. Birger Kaipiainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kalha, Harri, 1998. Kansallisbiografia: Kaipiainen, Birger (1915 – 1988). Osoitteessa: https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4804. Viitattu 17.7.2020.
Saikkonen, Lea. Ympäristökasvatus kuvataiteessa: Maisemamaalauksen määrittelyä. Osoitteessa: http://www10.edu.fi/kuvataide/esteettinen_luonnon_tarkastelutapa/maisemamaalauksen_maarittelya/. Viitattu 17.7.2020.
Seta: Sateenkaarihistoria Suomessa. Osoitteessa: https://seta.fi/ihmisoikeudet/sateenkaarihistoria-suomessa/. Viitattu 31.7.2020.
Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden aikajana Koppa: Paimenrunous. Osoitteessa: https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/antiikki/orfeuksen-vimma-ja-runous/paimenrunous. Viitattu 17.7.2020.
Tieteen termipankki. Kirjallisuudentutkimus: arkadinen runous. Osoitteessa: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:arkadinen runous. Viitattu 17.7.2020.