Puhe näyttelyn avajaisissa

Asun lapsuudenkodissani Jyväskylässä. Vanhempani olivat keräilijöitä, isäni keräsi käsin solmittuja itämaisia mattoja ja äitini antiikkia: huonekaluja, astioita ja vanhaa taidetta, erityisesti keskisuomalaista taidetta. He arvostivat kauneutta ja käden taitoja. Kotimme oli kuin museo ja sänkyjen alla oli mattoja rullilla. Heidän keräilynsä oli kuitenkin mittakaavaltaan pientä, he ehkä ajattelivat, että viisi tytärtä perii ne mielellään.

Naapurissa asui Kankaan paperitehtaan insinööri Gabriel Björkenheim ja hänen vaimonsa Kankaan tehtaan myyntipäällikkö Anna Björkenheim. Gabrielin sisar Ruth oli Gösta Serlachiuksen toinen vaimo. Vuorineuvokset ja tehtailijat Gustav Serlachius ja hänen veljenpoikansa Gösta Serlachius olivat kuuluisia taiteen keräilijöitä ja tukijoita. Anna Björkenheim matkusti Göstan kanssa Lontoossa ja Tukholmassa ostamassa taidetta. Nyt Mänttä tunnetaan taiteestaan, Serlachiuksen kartano, Gösta taidemuseo ja Serlachius Pääkonttori. Tämä ei ollut pientä, sillä on edelleen merkittävä rooli Suomen taide-elämässä.

Tuomas Sopanen on keräilijä

Keräily on nimensä mukaisesti jonkin esineen tai asian keräämistä. Keräily on kuin maailman koossa pitämistä ja järjestämistä. Pienoismaailmankaikkeuden luomista, jonka valtias on keräilijä itse. Nykyinen muoto keräilystä oli olemassa jo antiikin Rooman ajoilta asti, jolloin valtakunnan merkkihenkilöt tyhjensivät valtamaansa Kreikan alueet taide-esineistä omiin kokoelmiinsa. Tästä muodostui ajan kuluessa myös yksi vallan merkki.  Keräilyyn liittyy myös kolonialismi, jolla on pitkät jäljet. Vasta viime viikolla palautettiin Beninin tasavallalle Suomen kansallismuseosta Ranskan siirtomaavallan aikana ryöstämä kataklê, kuninkaallinen seremonia istuin.

Taide on kulkenut jo pitkään yhdessä keräilyn kanssa, keräily on auttanut taidetta säilymään tuleville sukupolville. Valtamerkkinä olleilla kokoelmilla on myös historiallinen merkitys. Ne nimittäin johtivat useiden maineikkaiden museoiden syntymiseen, sillä monet niiden näytteillä olevista teoksista kuuluivat alkujaan jonkun yksityiskokoelmiin. Mieleen tulee maailmalta esimerkiksi Tate ja Guggenheim, jotka molemmat ovat sukunimiä ja tämän nimisiä museoita on useita. Suomessa on toista tuhatta julkista museota – ja näyttelytilaa, jotka esittelevät taidetta ja kulttuuria.

Suurin osa museoiden kokoelmista – myös suurimpien – on yksityistä alkuperää. Keräilijöiden joukko sai aikaan taiteen kentän kehittymisen Suomessa sadan vuoden aikana alkaen 1800 – luvun puolivälistä. Kokoelmakokonaisuuksien rakentaminen riippui siitä, että ihmisellä oli tarpeeksi varoja käyttää niitä johonkin, joka ei ollut sidoksissa peruselämiseen. Vaurauden lisäksi tarvittiin myös tietoa ja taitoa, henkisiä arvoja, sivistystä, näkemystä ja kulttuurintuntemusta. Aiheeseen perehtyminen ja tutkiminen olivat keräilijän tärkeimmät työkalut. He olivat taiteen ja kulttuurin rakastajia, joiden motiivit vaihtelivat sosiaalisen arvonnousun tavoittelusta nationalistisiin pyrintöihin ja jopa addiktioon tai ehkä halusta jättää nimensä historiaan.

Tunnettuja vanhempia kokoelmia Suomessa on mm.  Antellin, Sinebrychoffin, Reitzin, Serlachiuksen, Aaltosen, Gyllenbergin, Ekin, Fazerin, Andersonin, Hildenin, Bäcksbackan, Kuntsin ja Wihurin kokoelmat. Rakennuttaja Lauri Reitz keräsi taidetta ja esineistöä 1900 luvun alkupuoliskolla. Kokoelma on sijoitettuna hänen kotimuseoonsa Helsinkiin, Apollonkadulle. Hän on sanonut:

”Ostakaa ainoastaan sellaisia esineitä, jotka teitä henkilökohtaisesti miellyttävät ja ovat kauniita, ei missään tapauksessa rumia, olkootpa kuinka vanhoja ja arvokkaita tahansa.”

Samoilla linjoilla on Tuomas Sopanen kuten hän kutsussaan sanoo: Teosten hankkiminen on ollut pikemminkin oman elinpiirin rikastamista kauniiden esineiden avulla. Siitä kertoo myös näyttelyn nimi, Näin kaunista. Työssään kasvitieteen professorina Joensuun yliopistossa, erikoisalanaan kasvifysiologia ja -biotekniikka hän myös etsi kauneutta, sitä, miten maailmaan tulee kauneutta. Hänen tutkimusryhmänsä nimittäin metsästi geeniä, joka laukaisee kukinnan. Sellaisen ryhmä myös löysi.

Huomattava osa myös Suomen kansallismuseon esineistöstä on saatu lahjoituksina. Museon kokoelma voi tulla myös niin suureksi, ettei kaikkia esineitä voi pitää esillä. Tämä oli myös alkusysäyksenä Tuomaksen ryijykokoelmalle koska kansallismuseo ei pidä esillä ryijyjään. Myös minä petyin joitakin vuosia sitten mennessäni tanskalaisen kollegani kanssa kansallismuseoon nimenomaan katsomaan suomalaisia ryijyjä. Toivottavasti peruskorjatussa kansallismuseossa vuonna 2027 nähdään joitakin ryijyjä. Myös Suomen käsityön museo rakentaa uutta kokoelmanäyttelyä, saman toiveen voisi esittää myös sinne.

Aiemmat keräilijät sijoittivat kokoelmansa lähinnä omiin tiloihinsa. Tuomas Sopanen toimii myös toisin. Hänen kokoelmansa matkustavat ympäri maailmaa. Suomessa Heinola, Varkaus, Kajaani, Joensuu, Helsinki, Oulu, Kuopio, Saarijärvi, muutamia näyttelyitä mainitakseni. Suurin ja merkittävin oli Helsingin taidehallin näyttely vuosina 2020–21. Sivulauseena voisi todeta, että taidehallinkin olemassaolon mahdollisti keräilijä; Gösta Serlachiuksen ansiosta G. A. Serlachius Oy lahjoitti merkittävän summan Taidehallin rakentamiseksi Helsinkiin maailmansodan keskellä vuonna 1917.

Tuomaksen merkittävimmät ulkomaiset näyttelypaikat ovat Istanbul, Budapest, Minneapolis ja Kioto. Kokoelmat tulevat ihmisten luo eli useammat pääsevät näkemään ne. Hän toimii kuin taiteilijat, kulkee teostensa mukana esittelemässä niitä ja avaamalla niiden taustoja ja samalla koko Suomen historiaa ja kulttuuria. Keräilijät ovatkin usein myös alansa käveleviä tietopankkeja. Tuomas on tehnyt myös kirjan ryijyistä Leena Willbergin kanssa ja näyttelyistä on tehty katalogeja. Minun asiantuntemukseni ei riitä kertomaan näiden kokoelmien sisällöistä, paikalla on huippuasiantuntija ja täällä järjestetään näyttelyn aikana kaksi esittelytilaisuutta.

On usein helpompaa lähestyä uusia asioita henkilöiden kautta ja Tuomas on antanut suomalaiselle ryijylle omat kasvonsa. Hänen näyttelynsä jälkeen Yhdysvalloissa, Minneapolisissa Swedish Instituutissa, yhteinen ystävämme ja näyttelyn järjestäjä Anita Jain (joka on saapunut Yhdysvalloista nyt tänne) sanoikin: kaikki rakastivat siellä Tuomasta.

Yleensä keräilijöillä on yksi pääkohde ja sivussa kerätään toistakin kokoelmaa. Myös Tuomas Sopasella on useita keräilykohteita. Merkittävin on ryijykokoelma. Muita kiinnostuksen kohteita ovat Dora Jungin tekstiilikokoelma, joka on Suomen suurin, keramiikka, kelim tekstiilit, taidegrafiikka ja heimokorut.

Keräilijöihin ja kokoelmiin liitetään usein myös sana mesenaatti. Pääsy näihin kokoelmiin on antanut monelle tekijälle uskoa omaan tekemiseensä ja mahdollisuuden jatkaa työskentelyä. Nyt valtion tukea leikataan niin kovalla kädellä, että taiteen ja koko kulttuuriperinnön tulevaisuus on uhattuna. Kun taiteen julkinen rahoitus kuihtuu, yksityisen tuen merkitys kasvaa. Kiitos Tuomakselle!

Ryijyn ja keramiikan historiassa on paljon yhteistä. Molemmat ovat olleet käyttöesineitä, niillä on ollut peittämisen, suojautumisen, ruokailun ja säilyttämisen: hengissä pysymisen funktio. Tältä pohjalta, ihmisen arjesta voi lähteä myös taideteos. Materiaaliin ja/tai tekniikkaan pohjautuvaa taidetta pidetään yhtenä kuvataiteen lajina. Käsityön traditio on enemminkin peräsin kuin ankkuri.

Kouvolan taidemuseo on ottanut näyttelykalenteriinsa ihailtavan paljon ns. materiaalipohjaista taidetta vuosien aikana.

Taidegraafikko Pekka Hannula: Kun ryijy tehdään perinteisiä kuvioita mukaillen, on se käsityötä. Mutta kun kuviointi tehdään vapaasti, muuttuu ryijy taiteeksi, taulun kaltaiseksi seinälle sijoitettavaksi artefaktiksi. Latinan arte factum merkitsee taitavasti tehtyä. Taiteen ja käsityön ero ei ole kovin selkeä, mutta yleistäen voi sanoa, että käsityö on taidetta konkreettisempaa ja se on sidottu enemmän muotoon ja funktioon, taide suuntautuu enemmän kohti uutta, käsityö kantaa mukanaan myös vanhaa – perinteisiä tekotapoja ja esineen käyttötarkoitusta.

Taide liittyy läheisesti kauneuteen. Taideteos on yleensä jostain näkökulmasta tai tavoitteesta käsin katsottuna kaunis. Taiteessa kaunis ja hyvä ovat käsitteinä lähellä toisiaan. Taiteessa on kyse uuden etsimisestä, uudesta tuoreesta tulkinnasta. Siitä, että uudet teokset asettavat aiemmat teokset ja vanhat näkemykset uudelleen arvioitaviksi ja ehdottavat tietä uuteen suuntaan. Taiteessa ei toisteta vanhaa vaan etsitään uutta luovuuden avustamana. Taiteessa on kyse luovuudesta. Taideteos on ainutkertainen tuotos, jolla on kaksi puolta. Aineellinen ja henkinen. Taideteoksen tekeminen edellyttää yleensä osaamista mutta myös jotain muuta, jotta taideteos erottuu käsityöstä. Tarvitaan henkeä ja sisältöä. Taiteelle on ominaista, että se ikään kuin elää omaa elämäänsä, kertoo tarinaa, välittää tunnelmia, maailmankuvia, herättää ajatuksia ja haastaa käsityksiä.

Nykyään puhutaan paljon tekoälystä. Voiko tekoäly tehdä taidetta? Tekoäly vähentää ihmiskäden ja -mielen vaikutusta taiteen tekemisessä ja taiteilijan tekninen osaaminen, välineenhallinta ja esimerkiksi piirustustaito menettävät merkitystään. Ryijyjen ja keramiikan kohdalla tämä muutos on epätodennäköistä. Vaadittaisiin monimutkaisten robottien valmistusta ja onneksi se ei ole taloudellisesti järkevää. Näiden tekemisessä tarvitaan ihmistä, käsiä, silmiä ja aivoja. Digitalisoituminen on lisännyt ihmisten tarvetta käyttää käsiään, erityisesti tuntoaistiaan. Sen seurauksena, vastareaktiona, tuftaaminen, yksi tapa valmistaa ryijyä ja keramiikan teko ovat nousseet ilmiöksi Suomessa. Siinäkin mielessä tämä näyttely on hyvin ajankohtainen.

Tuomaksen ensimmäinen ryijy oli Gallen-Kallelan Pariisin maailmannäyttelyyn 1900 suunnittelema Liekki ryijy. Myös Gallen-Kallela keräsi ryijyjä mutta hänen kokoelmansa oli pientä Tuomaksen rinnalla. Tuomas Sopasen kokoelmat, erityisesti ryijy ja Dora Jung kokoelmat ovat kulttuuriteko. Hänen intohimonsa on koko Suomen kulttuurihistorian aarre. Kiitos Tuomas. Nautitaan näyttelystä.