Juho Sihvonen

Työtapani on lähtökohdiltaan uusmaterialistinen, jossa tilan, materiaalin ja tekijän kohtaaminen johdattavat lopulliseen teokseen.  Koen, että veistokseni ovat muodon saaneita muistoja. Teosten aiheina toistuvat ihmisten kasvot. Veistoksieni kasvot eivät ole muotokuvia perinteisessä mielessä, vaikka ne pohjaavat rintakuvamaisena toteutustapana kuvanveiston traditioon. Yhdistän veistoksiini piirteitä itsestäni, läheisistäni ja tapaamistani ihmisistä.

Yleensä teokset syntyvät pitkän ajan saatossa ja vaikutteita teoksen syntymiseen on lähes mahdotonta eritellä, mutta toisinaan osaan sanoa tarkasti mistä teos on saanut alkunsa.  

Olin vuonna 2023 vaimoni kanssa häämatkatalla Roomassa. Olen ollut kiinnostunut kirkkotaiteesta ja kiertelimme päivät ihailemassa kirkoissa veistoksia ja maalauksia. Teosten lisäksi minuun teki lähtemättömän vaikutuksen, kun näin eräässä kirkossa minulle tuntemattomaksi jääneen kirkonmiehen, joka oli aseteltu näyttävissä vaatteissa ja kultainen naamio kasvojensa peittona ihmisten nähtäville viimeiseen leposijaansa. Asetelma jäi vaivaamaan minua. Samaan aikaan tunsin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja irtauduin pieneksi hetkeksi arkitodellisuudesta. Tunsin olevani osa jotain jatkumoa, niin kuin silloin kun voin laskea käteni veistoksen päälle ja tiedän kuvanveistäjän käsien koskettaneen samaa kohtaa hänen työskennellessään teoksen parissa satoja vuosia sitten.

Takaisin Suomeen saavuttuamme aloitin suunnittelemaan Mausoleumi-veistosta. Mausoleumi on kuin ihmiskasvoinen arkku, jonka voi avata. Se sisältö ei muistuta enää ihmistä, vaan on enemmänkin maisema, muotoaan vielä hakeva ajatus tai olomuoto, jolle ei ole sanoja. Samoin kuin näkemäni ihminen on lakannut olemasta, niin veistos on muisto, reliikki, kuollut osa johon on puhallettu henki.

Palaa Poikilo-gallerian sivulle Poikilo-galleria – Poikilo
Poikilo-galleriaan on vapaa pääsy.